lauantai, 29. joulukuu 2007

Menetys

Kävelen iloisena vieressäsi. Olen rakastunut sinuun, haluaisin pitää sinut ikuisesti vierelläni. Haluaisin, että asiat olisivat aina näin hyvin. Niin hyvin, niin kuin ne ovat nyt. Pidän kädestäsi hellästi kiinni. En aio päästää ikinä irti. Näin on hyvä olla. Vierekkäin kävelemme, mutta emme vain tiedä minne olemme menossa. Mitään päämäärää meillä ei vielä ole. Meillä on koko elämä vielä edessä ja aikaa on rutkasti. Olemme kävelemässä kohti ikuisuutta. Pimeässä astelimme vain hennon tähtivyön valaistessa tietämme. Käskit minun pysähtyä. Halusit kertoa minulle jotain. Vedit minua lähemmäs. Olimme kiinni toisissamme. Aloit silitellä hiuksiani. Oloni tuntui varmalta. En aavistanut ollenkaan, että mitä olit kertomassa minulle. Avasit suusi ja aloit selittää jännittyneen oloisena minulle asioita. Katsoit minua suoraan silmiin ja kerroit, mitä oikeasti tunnet minua kohtaan. Kerroit kauniita sanoja, kaikki tuo tuli suoraan sydämestäsi. Siitä olin varma. Halusit minun tietävän kuinka paljon rakastat minua. Katsoin sinua hymyillen. En tiennyt mitä sanoa, joten hymy oli parempi vastaus. Nojauduit minuun päin. Halasit minua. Oloni ei ollut ennemmin tuntunut niin ihanalta. Nyt tiesin olevani rakastettu. Ainakin yksi henkilö rakastaisi minua. Minulle yksikin tärkeä henkilö merkitsee paljon. Minulle sinä merkitset paljon. Sinä olet se elämäni valo, mikä johdattaa minut kohti uusia ulottuvuuksia. Rakkautesi voimalla selviäisin pitkälle asti. Selviäisin loppuelämäni rakkautesi kanssa, sinun kanssasi, kultaseni. Sinä olet se ketä rakastan. En voisi ikinä kuvitella rakastavani ketään toista. Jos sinä rakastat minua ikuisesti, myös minä vannon rakkautesi sinulle. Saat viedä vaikka sydämeni, kunhan vain sen palautat joskus takaisin. Sydämeni paikka on sinun sydämeni vierellä, minun paikkani on sinun vierelläsi. Menit hiljaiseksi. Hartaan hiljaisuuden katkaisi kyyneleesi, joka vieri poskellesi. Aloit itkeä. En ollut varma, että olivatko ne ilon vai surun kyyneleitä. Irrotit otteesi minusta. Tartuit kiinni olkapäihini ja katsoit syvälle, silmiini. Kyyneleet valuivat poskiasi pitkin puserollesi. Pyyhkäisin kyyneleet pois poskiltasi. Aukaisit suusi, mutta et saanut sanoja sanotuksi. Et pystynyt. Arvelin, että jokin ei ollut nyt oikein. Jotain oli vialla. Et yleensä käyttäydy näin, et tee mitään tämän tapaista. En voinut käsittää, että mikä sinulla oli. Katsoit vieläkin syvemmälle silmiini ja aloit puhua. Kerroit, että sinun on lähdettävä. Sanoit, että tämä olisi viimeinen päivämme yhdessä. En voinut uskoa korviani. Et saisi lähteä luotani. Sinä olit se ainoa johon uskoin. En voinut käsittää, että mitä oikein tarkoitit. Olin hämilläni. Tarrauduit minuun kiinni paljon lujemmin mitä aikaisemmin. Aloit selittää tilannetta tarkemmin. En olisi halunnut kuunnella. Rakkautesi oli ainoa asia, mikä sai minut pysymään kasassa. Nyt jos lähtisit pois luotani, niin minulle ei jäisi enää mitään. En voisi elää ilman sinua, kultaseni. En ikinä voisi. Et saa tehdä minulle näin. Tämä ei ole oikein. Rakastitko minua ollenkaan? Ymmärsin kyllä, että se oli sinullekin rankkaa, mutta ajattelitko siltikään minua. Sydämeni särkyi hyvin äkkiä. Sinä särjit sen. En tajua miksi teit minulle näin. Et voinut olla niin julma. Se et ole sinä, et sinä ikinä tekisi minulle näin. Ei, en kestä tätä. Lähdit kävelemään pois, kotiasi kohti. Seuraavana päivänä koitin soittaa sinulle. Et vastannut. Ihmettelin, että mikä sinun oikein on. Et ole voinut lähteä vielä. Hätäännyin. Lähdin kävelemään rikkoutuneen sydämeni kanssa kodillesi päin. Sinne saavuttuani, ovella olivat vastassa vanhempasi. Kysäisin heiltä, että missä olit. He purskahtivat itkuun. Äitisi kertoi minulle kaiken. Olit poissa. En voinut käsittää. Niin äkkiä sinä minut jätit. Jätit kaikki, koko maailman. En voinut muuta kuin itkeä. Olin aivan sirpaleina. Rakkautesi, sinä, kaikki ne ihanat sanasi ovat nyt poissa. Enää minulle ei jäänyt kuin kauniit muistot, mitä kanssasi koin. Mutta muistot eivät riitä. Haluan sinut takaisin. Nyt voin vain enää muistella, muistella menneitä. Jos edes saisin kokea kanssasi ne kaikki uudestaan. Kokea kaiken. Aloittaa alusta. Olisipa minulla edes yksi mahdollisuus, sillä haluan sinut takaisin, alusta aloittaa. Sekoittaisin koko pakan uudelleen. Äitisi tuli silittämään päätäni. Hän tiesi, että tunnen samoin kuin hekin. Olin yhtä murtunut. Minulla ei ollut enää mitään, ei mitään. Äitisi antoi minulle myös kirjekuoren. Kuoreen oli kirjoitettu minun nimeni. Sitä ei ollut avattu. Avasin kuoren ja otin sen sisällä olevan valkoisen paperin pois. Aukaisin taitellun paperin ja aloin lukea sitä. Kirje oli sinulta, sinä olit sen minulle kirjoittanut. Lappu oli täynnä kauniita sanoja. Paperilla luki tarkalleen ottaen näin: ”Kävelin kanssasi pimeässä, sinä olit se valo jota olin etsimässä. Sinut vihdoin löysin, sain valonpilkahduksen elämääni. Tiedän että ikävöit minua, älä huoli, olen aina sydämessäsi. Muistot eivät ikinä kuihdu, ne eivät pakene eivätkä ilmaan haihdu. Älä siis pelkää rakkaani, olen aina kanssasi.” Tekstisi oli ihanaa. Yhtä suloista kuin sinäkin olit. Sanat eivät vain riitä sinua korvaamaan. Ne eivät korvaa sinua, eivät ikinä. Jään kaipaamaan sinua aina. En usko, että pääsen ikinä yli. Muistan sinut aina sydämessäni, aina. Muistan ensitapaamisemme, kaikki ihanat hetket, aivan kaiken. Ikävöin sinua aina.

lauantai, 29. joulukuu 2007

Tuska

Tahdon ottaa kiinni ajasta jonka jätin taakseni. Tahdon palata siihen hetkeen, jota elin hetki sitten. Kaikki juoksevat karkuun, aika ei odota. Minä juoksen perässä ja huudan, turhaan. Odota, pyydän. Odota edes hetki, jotta saisin sinut kiinni ja voitaisiin unohtaa aika. Mutta aika juoksee, niin juokset sinäkin. Enää en saa kiinni mistään, pakko palata takaisin. En tiedä mikä se kummallinen pisto sisälläni oli, kun näin sinut ensikerran. En kuitenkaan ollut tuntenut sitä ennen. Kaikki aikasempi, mitä sanoin rakkaudeksi, oli pientä tämän rinnalla. Niimpä tuijotin sinua, saamatta katsettani irti sinusta. Olit niin kaunis, puhdas ja vahva. Kaikki sinussa oli päinvastaista kuin minussa. Miten rakkaus pamahtikaan kuin salama kirkkaalta taivaalta? Viikkoja tuijotin kaunista selkääsi. Tahdoin koskettaa, oi koskettaa niin varovasti pehmeää ihoasi. Naurusi kuulosti kauniilta korvissani. Hymyillen katsoin, kuinka kerroit ystävillesi tarinoita, jotka eivät olleet ehkä totta. Sinullakin oli mielikuvitusta. Yhtenä päivänä taas katsoin, kuinka kävelit ohitseni ja jopa vilkaisit. En voinut olla hymyilemättä. Viimetipassa nostin käden tervehdykseksi, mutta laskin sen kun huomasin tytön kävelevän luoksesi. Kävelin hyllyjen taa piiloon ja odotin. Tyttö kiepsahti kaulaasi ja painoi huulet huulillesi. Auts. Sydämessä kirpaisi. Siitä lähtien on kaikki ollut toisin. Juoksin kotiin itkien. Vesi valui kuin puro silmistäni vaikka yritin sitä turhaan pyyhkiä pois. Ei auttanut. Mikään ei auttanut. En tahtonut minulle tarjottua ruokaa, en syönyt. Huono olo paheni pahenemistaan. Halusin maksimoida kurjuuteni, nyt kun kärsin, kärsin kunnolla, ajattelin. Olin tyhmä. Miten tyhmä saatoinkaan olla...? Hain yöllä keittiöstä salaa veitsen. Ei se terävä ollut, mutta riittävä. Sivelin veitsen terää varovasti sormellani. Saisin painaa lujaa. Painoin veitsen iholleni, iho painui sisään. Auts! Kuinka helppoa kaikki olikaan? Ei, ei ollut. Koulussa kaikki huomasivat viiltoni. En minä niitä esitellyt, olin kuin normaalistikin. Viiltoja kertyi aina vain enemmän, kukapa ei olisi voinut olla niitä huomaamatta? Niimpä. Sinua en osannut enää katsoa hymyillen, tunsin vain kateutta ja tuskaa sydämeni päällä. Kuinka ihminen voikaan rakastua, jos se vain sattuu ja tuottaa pahaa oloa? Helvettiin kaikki rakkaus! Yhtenä päivänä tahdoin todella pois. Olin ajatellut sitä jo aikaisemminkin. Kuolemaa. Miltä tuntui kuolla? Näkikö silloin muiden surevan? Surivatko muut...? Kävelin varmoin askelin tyttöjen vessaan. Minulla oli puukko. Ja kangasta, sillä tukehduttaisin huutoni. Olin varma että onnistuisin. Väliäkö jos joku jälkeenpäin huomasi? Ainakin vanhemmat saisivat tietää. Anteeksi, kuiskasin ääneen nähdessäni tyttöjen- ja poikien vessojen ovet. Samassa huomasin jotakin outoa. Poikien vessa tulvi. Sieltä tuli vettä oven ali. Kun avasin oven, huomasin että vettä oli solkenaan joka paikassa, ja keskellä lattiaa istui poika. Poika oli läpi märkä ja itki karvaita kyyneliä, yksi peili oli rikki ja hänen kädessä oli sirpale. Poika painoi kättään toisella kädellä. Hän kääntyi katsomaan minua. -Sinä, hän sanoi kylmästi ja veti toisen viillon. Hänen silmänsä olivat utuisen siniset, melkein harmaat. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, joita kehysti tummat pitkät hiukset. Kävelin kengät vedessä lotisten pojan luo. Mitä sanoisin? Itse olin tekemässä samaa. -Älä, kuiskasin kun poika otti sirpaleen esiin. -Miksen!? Hän melkein huusi. Se oli hän. Poika, joka oli niin vahva, jota pidin niin vahvana. Kaunis, kaunis poika. Sinisine silmineen. Helisevine nauruineen. Se oli hän. Polvistuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen veriselle kädelleen. -Anna olla, kuiskasin. Poika nyyhkäisi. Hän karjaisi ja heitti sirpaleen veteen. Veri sen reunoilta levisi utuisina virtoina veteen. Hetkessä ovelle juoksi rehtori, joka oli kuullut poikien vessan tulvimisesta. Kerroimme, että poika oli pessyt käsiään ja hana oli hajonnut. JATKUU

lauantai, 29. joulukuu 2007

<3

Istuimme puiston penkillä, sinä ja minä. Tunsin kyyneleiden sumentavan näköni, ja sinun kuivaavan ne hellästi. Sisälläni kuohahti. Miten saatoin istua tässä sen jälkeen mitä teit minulle. Halasit minua, lämmin sylisi otti minut vaativaan ja pehmeään otteeseen. Pyristelin pois, en halunnut tätä enää. Nostin katseeni kasvoihisi. Virheetön suu, sileä ja pehmeä iho. Muutama tumma hiussuortuva verhosi sinisiä silmiäsi. Upposin silmistä heijastuvaan kauneuteen. Ei, en voinut antaa sen taas tapahtua. Olin niin usein aiemminkin sulanut pelkästä katseestasi. En halunnut kääntää katsettani pois, siniset silmät katsoivat omiani. Kumarruit lähemmäs, mutta työnsin sinut pois. Miksi en vain voinut sanoa hyvästi? Miksi minun piti vielä istua tässä? Ei mikään kuitenkaan tulisi olemaan ennallaan. Suudelma. Lämmin ja pehmeä, mutta määrätietoinen. Kyyneleet nousivat uudestaan silmiini. Ihmiset ympärillä tuijottivat, mutta et näyttänyt välittävän. En halunnut olla enää missään tekemisissä kanssasi. Miksi sitten välitin sinusta? Rakastinko sinua? Kiersit kätesi ympärilleni, en enää vastustellut. Nojasin sinua vasten, annoin kyynelten kastella paitasi. Silitit hiuksiani ja puhuit rauhoittavasti. -Ei sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Sanoit pehmeästi. Kyyneleet loppuivat, ja jäljelle jäi vain tyhjä olo. Lämmin halauksesi lämmitti sydäntäni. Ehkä sillä ei tosiaankaan ollut väliä, mitä muut ajattelivat. Nousimme ylös penkiltä, ja pyyhin märkiä kasvojani kämmenselkään. Tartuit käteeni, lähdimme kävelemään. En tiedä, minne menisimme, mutta sen tiesin että enää en olisi yksin. Heräsin äänekkääseen kuorsaukseen, joka kuului aivan korvani vierestä. Säikähdin perinpohjaisesti huomatessani pörröpäisen Tonin vierelläni. Hypähdin hieman kauemmas, mutta sitten muistin eiliset tapahtumat. Vieressäni makaava puolialaston poika oli suudellut minua puistossa. Olin itkenyt, huutanut ja raivonnut hänelle pitkään, ennen kuin olin valmis uskomaan tosiasian. Myönsin itselleni olevani rakastunut. Toni vaihtoi unissaan asentoa ja lopetti kuorsaamisen. Pitkät, yön jäljiltä hujan hajan ja pörröllään olevat hiukset levittyivät sängylle. Silmät olivat painuneet kiinni, ja huulet olivat hieman raollaan. Tumma peitto oli kääriytynyt pojan ympärille jättäen pohkeet ja koko yläkropan paljaaksi. Siirsin kättäni lähemmäs pojan niskaa. Laskin sormet kevyesti lämpimälle iholle. Käteni liukui alemmas selälle. Vielä vähän, ihan vähän. Alaselän kohdalla pysäytin käteni epävarmana. Toni silmät olivat auki, ja hän vilkaisi minua. "Huomenta", hänsanoi pehmeällä äänellä, "kulta", hän jatkoi sitten. Onnistuin vain hymähtämään vastaukseksi samalla kun vedin ikään kuin salaa käteni pois Tonin selältä. Vain lyhyt vilkaisu pojan sinisiin silmiin. Oli pakko katsoa uudestaan. Hieman pidempää. Vielä hetki. Toni hymyili valloittavasti. Ei mitään leveää pepsodent-irvistystä, vaan pieni hymy. Hän kiskoi peiton pois ympäriltään ja siirtyi hieman lähemmäs minua. Hengitin hänen tuoksua, samalla kun hän kietoi kätensä ympärilleni. Se oli ensin pelkkä halaus, sitten hieman enemmän. Suutelin poikaa intohimoisesti, eikä hän vaikuttanut mitenkään vastaheränneeltä. Heräsin vasta nyt kunnolla tajuamaan, mitä tapahtui. "Toni, ei kai me nyt voida", aloitin. "Miks ihmeessä ei, mä haluan sua", poika vastasi pehmeästi. En osannut vastata, joten Toni jatkoi siitä, mihin oli jäänyt. Lattialla oleva puhelin pärähti soimaan samalla, kun näykkäisin leikkisästi pojan korvanlehteä. Hapuilin puhelimen lattialta. Näytössä luki "Jassu soittaa". "No moi", vastasin ja yskin perään peittääkseni hengästymiseni. "No moimoi, aattelin vaan että meiänhän piti aamulla nähä kaupungilla, mutta sua näy missään." "Ai niin joo, tota joo mä tuun sinne heti, puen vaan päälle", vastasin ja yskin taas. "Etkai sä oo tulossa kipeeks?" Jassu huolehti. "E-en kai mä. Mutta pitää lopettaa, moi", vastasin hätäisenä ja suljin puhelun. "Mun piti mennä kaupungille..", sanoin Tonille

lauantai, 29. joulukuu 2007

Vielä ei ole liian myöhäistä

Katson sinua taas niin kuin ennenkin. Nyt tahdon sanoa sen. Olen valmis. Olen odottanut tätä niin kauan, rakkauden tunnustamista. Istun hiljaa asvaltilla ja tuijotan kenkiäni. Kengät ovat olleet minulla jo kauan. Ne ovat minusta omalaatuiset. Ne ovat tennarit, mutta ajan kuluessa väri on muuttunut ja kengännauhat on vaihdettu moneen kertaan. Tällä kertaa minulla on niissä kahdet erilaiset kengännauhat. Menet ruokalaan. Nousen hetken kuluttua perääsi, laahustan laukku toisella olalla roikkuen. Vien takin naulaan, seuraan katseellani jälkeesi. Katson kuinka seisot kuulokkeet päässäsi ruokajonossa. Rakastan sinua. Niin vaikeita sanoja. Kävelen perääsi ja yritän saada kasvoilleni hymyn kun käännyt katsomaan minua. Sen sijaan virnistän typerästi ja lasken katseeni alas. Kuinka voinkaan aina tyriä? Typerä minä! Haen salaattia, vaikka tiedän etten syö sitä. Istut yksin pöydän ääreen, kävelen varovasti luoksesi. Katsot kun laitan tarjottimen eteesi. -Moi, sanon ensimmäistä kertaa eläessäni sinulle. -Moi, sanot ja katsot kuinka istun tuolille. Aloitan syömiseni ujona. Vilkuilen sinua, sinä katsot minua. -Mitä te teette? kysyn ujosti. Katsot minua hetken kysyvästi. -Hä? Naurahdan. Sydämesäni lämpenee. Rauhoitu, ei tämä niin kamalaa ole. -Siis mitä te siellä teidän puutöissä teette? kysyn uudestaan ja saan hymyn kasvoilleni. Luonnollisen hymyn. Sinäkin hymyilet ja viet haarukan suuhusi. -Me tehdään jotain tuoleja, vastaat lyhyesti. Nyökkäilen yrittäen keksiä jotakin sanottavaa. Rakastan sinua. Miten sanon sen? En osaa, en pysty. Olet syönyt. Yritän kiirehtiä, mutten ehdi. Minun on saatava sanoa. -Mä taidan tästä mennä, tunti alkaa vartin päästä, sanot ja hymyilet. Ei! Älä mene! -Öö mä tuun kanssa, sanon ja nousen penkistä. Hymyilet. Hymyilen sinulle, yritän saada farkkujen lenksuja irti tuolista. Kävelen äkkiä perääsi, kun viet lautasia pois. Vilkaisen alemmas. Hyvä perse. Nolostun ajatuksiani ja naurahdan melkein ääneen. Kuulet sen ja katsot minua. Katseessasi on jotakin erityistä... Mitä se on? Tunnetko sinäkin sen? Yhteenkuuluvuuden? Melkein juoksen perääsi kun kävelet ulos. Ulkona huudan nimeäsi. -Mikko! Käännyt katsomaan. Yritän keksiä jotakin.. Nyt on sen aika. Mahassa on perhosia. Vatsasta vääntää. -Minä... Olisi asiaa, sanon äkkiä. Katseesi on todellakin kysyvä. Tartun vahingossa käteesi ja vedän sinut sivummalle. Mitä vastaisit? Sitä en tiedä. Pidän yhä kädestäsi kun yritän selittää sinulle... -Minä... Tää voi kuulostaa oudolta... Mulla ei oo mitään kehitettyjä vuorosanoja... Naurahdat. -Anna tulla vaan, omin sanoin, sanot naama virneessä. Minäkin hymyilen. -Välitän susta. Se tulee kuin käärme ulos suustani, yhtä äkkiä, nopeasti ja pamahtaa tajuntaasi. Nyt tein sen. Ensimmäistä kertaa, tein sen kasvotusten. Olen onnellinen. Katsot minua kummasti. Näytät siltä kuin olisit tiennyt sen jo. Niinhän sinä olit tiennytkin. Et vain uskonut sen tulevan näin äkkiä, näin yhtäkkiä. -Okei... sanot lopulta. Puren huulta ja naputan jalankärjellä maata. Tämä jos mikä on jännittenyisyyttä. Et vastaa mitään, katsot muualle ja välillä haet katsekontaktia. Olet sanaton. Se ei sovi sinulle. - Älä ota mitään paineita, mä tahdoin vaan kertoa, vastaan nopeasti. Mietit hetken. Itseasiassa aika pitkäänkin. Mitä vastaat? Ei, älä vastaa mitään. Väännän tekohymyn kasvoilleni ja yritän pidätellä kyyneliä. Älä vastaa. Katsot minua ja jäät paikoillesi. Ajattelen, ettei mitään koskaan ollutkaan. Seuraava koulupäivä sujuu kaikkia entisiä huonommin. Ruokailussa istun yksin nurkkapöydässä ja näen sinut. Katsot minua, selvästi miettien. Ei kai haittaa, kun kerroin? Nyt sinulla on minun tuskani niskassasi, ajattelen. Nyt sinulla on minun tuskani. -Hei! huudat ja kävelet luokseni. En tahtoisi vastata, mutta pysähdyn ja hymyilen varovasti. -Siitä eilisestä... aloitat. Käännän katseeni ja puren huulta. -Älä sano mitään, kuiskaan. Silti tunnen mielikuvitus kosketuksen selässäni, mielikuvitushuulet huulillani. Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoani. Rakastaisipa joku minua, edes vielä kerran. Katseesi satuttaa. Silti sydämeni hakkaa lujemmin kuin ennen. Rakastan sinua, välitän, välitän, VÄLITÄN! -Mutta se kaikki on totta, sanon hiljaa. Et kuullut. -Mitä sanoit? -Että se kaikki, kaksi sanaa, on totta, mitä sanoin, sanon uudestaan, hieman kovempaa. Samassa kaiken sen epätoivon keskellä, keskellä koulunpihaa, nappaat minut lähellesi, kiedot kätesi minne kiedotkin, millään ei ole väliä. Painat huulet huulilleni, nopeasti mutta maistan sinut. Maistut hyvältä. Et sano mitään kun irrotat otteesi minusta. Katson sinua hämmentyneenä. -Okei... saan änkytettyä ja kadun sitä. Lähdet luotani, heilautat kättäsi hymyillen hyvästiksi. Rakastan sinua. Kävelen kohti luokkaa. Meillä on yhteinen tunti. Sinun ryhmäsi on siellä myös. En voi olla nauttimatta siitä. Näen sinut, vihdoin neljä tuntia sinun kanssasi. Vaikkakin vain katsellen, silti tunnen läheisyytesi. Luokassa ei kuitenkaan istu muuta kuin pari poikaa ja tyttö. En näe sinua. Istun paikalleni epäröiden. Tuletko ollenkaan? Ehkä olet myöhässä. Oppilaita kävelee luokkaan. Katson heitä. En näe sinua. Missä olet? Missä olet, tulethan pian ? Opettaja kävelee luokkaan. Hän katsoo minua surullisesti. Mitä on tapahtunut? -Minulla on teille puu ykkösille asiaa, voisivatko loput odottaa ulkopuolella. Kävelen ulos luokasta ja mietin, mitä se asia on. Katson lasi seinien läpi luokkaan,näen kuinka osa painaa päänsä pulpettiin, selkä tärisee. Osa on ihmetyksestä suu auki. Mitä on tapahtunut?! Opettaja päästää meidät luokkaan. Istun pulpetilleni, vieressä istuvan kaverini poskelle vierähtää kyynel. -Tosiaan, terveydenhoitaja on varannut aikaa täysin teitä varten, opettaja sanoo. -Mitä varten? kysyn nopeasti. Opettaja katsoo minua. -Enempää kaunistelematta, Mikko on kuollut. -Anteeksi?! kysyn uudestaan. En kuullut oikein. -Kuulit kyllä. -ENKÄ KUULLUT!? melkein huudan.Opettaja pelästyy. -Mikko on kuollut. -Eikä ole! huudan kyyneleitteni läpi. -Ei Mikko ole kuollut! Muut katsovat minua ihmeissään. Tyttö joka ei puhu, huutaa opettajalle pojasta, jota ei tuntenut. Rakastiko tyttö tuota poikaa? RAKASTIN. RAKASTAN. -Kyllä hän on ja istu nyt alas! Opettaja huutaa. Minä en hyväksy tuollaista äänen sävyä. Yritän keksiä jotakin vastaan, mutten saa sanaa suustani.Alahuuli väpättää, kyyneleet tulevat ulos silmistä. Rojahdan tuolille ja painan pään käsiini. -Mikko ei ole kuollut,kuiskaan. Opettaja katsoo minua surua ja vihaa silmissään. -Jatketaan tuntia, hän sanoo äkkiä. -Saadaan muuta ajateltavaa. Se on viimeinen pisara. -MIKKO ON KUOLLUT JA SINÄ AJATTELET TUNTIA?! JUMALAUTA OPETTAJA, MIKKO ON KUOLLUT! HELVETTIIN KOKO KOULU JOS MIKKO EI TULE TAKAISIN! Opettaja sanoo että minun olisi parasta mennä terveydenhoitajalle. -JA PASKAT! Ei terveydenhoitaja tuo Mikkoa takaisin... Nousen pulpetista ja lähden huutaen ulos luokasta. -Mä rakastin sua, sanon kovaan ääneen paiskatessani luokan oven kiinni. Kuulen kohahduksen luokassa. He eivät tienneet. Istun kylmällä asvaltilla, katsoen tyhjyyteen. En näe sinua. Millään ei ole väliä. Kaikki tuntuu niin vaikealta. Kyynel toisensa jälkeen valuu poskelleni, en pyyhi niitä pois. Mikko, tule takaisin! Tahdon sinut, vain sinut. Tule jo! Nousen ylös ja katson tikapuita jotka johtavat katolle. Siinä se on. Kiipeän tikapuita ylös katolle. -Hei alas sieltä! kuuluu opettajien huuto. Pian piha on täynnä oppilaita ja opettajia. Minä en välitä. Pian pääsen katolle. Otan köyden ja solmin sen savupiippuun. Kyllä, tässä talossa on savupiippu. Oppilaat ovat tulleet osastojensa rakennuksista katsomaan, kuinka hullu hiljainen tyttö lopulta sekoaa. Ei, en ole hullu, enkä sekoa. Itkien yritän etsiä sinua, epätoivoisesti, ihmismassan seasta. Teen hirttosilmukan ja laitan sen kaulaani. -Puhutaan, huutaa opettaja alhaalta. -Ei ole puhuttavaa, huudan itku kurkussa. -Tule alas sieltä, hän jatkaa. -Ja miksi helvetissä tulisin?! Yleisö kuohahtaa. "Hän huusi opettajalle". Katson kylmästi jokaista ihmistä. Te teitte elämästäni helvetin. -Tiedättekö, miltä tuntuu rakastaa ja kertoa se toiselle, kasvotusten? Yleisössä nyökkäillään. -No minäpä kerron, kerroin hänelle että välitän. Oikeasti minä rakastan. RAKASTAN IHAN HELVETISTI! Minulle oli ihan sama mitä hän vastaa, rakastan silti! Eilen se tapahtui, pamahti tajuntaan. Ja mitä sainkaan kuulla? ETTEI HÄNTÄ OLE! MIKKO ON KUOLLUT! huudan ja purskahdan itkuun. -Häntä ei ole, sanon uudestaan. Jotkut alkavat viheltelemään, typeriä kun ovat. "Hei jee toi tykkää Mikosta". Haistakaa paska. -Menen Mikon luo, sanon hiljaa. Vilkaisen vielä yleisöä. Näen sinut siellä. Mikon, sinä näet hyppyni. Mikko, sinä olet täällä. -Mikko! huudahdan ja kompastun köyteen. Tunnen putoavani, kuulen syvän, matalan huudon; -EIIIIIIIIII! Eikä mitään enää olekaan.

lauantai, 29. joulukuu 2007

Haluatko vielä antaa olla?

...You touch me in many many ways, but I’m shy can’t you see?... Tämä balladi koskettaa sydäntäni niin monta kertaa. Sonata Arctican biisi Shy. En ole oikeastaan koskaan kuunnellut mitään rockkia ja muutenkaan Sonata Arctican biisejä, mutta kun Toni sattui kuuntelemaan tätä, se iski suoraan. Love,Love,Love tuntui ihanalta olla rakastunut. Mutta ei ollut ihanaa peitellä sitä. "Toni", ajattelin ja hymyilin. Hän ei vielä tiennyt tunteistani eikä kukaan muukaan paitsi Tua, jolle kännipäissäni vahingossa satuin kertomaan. Piirsin matikan kirjaan sydämen ja huomasin että en ollut tehnyt vielä läksyjäkään. En jaksa millään, joten painan pääni pöytään ja nukahdan. - Mitä tämä tarkoittaa? Opettaja kysyy minulta matematiikan tunnilla. Huokaisen väsyneesti ja kohautan olkapäitäni. - Vai et tiedä? No selvitetäänpä asia koulunjälkeen. - Vittu mä en oo jäämässä mihinkään! Huusin opettajalle ja juoksin ulos luokasta, pamauttaen täysillä oven kiinni. "Vittu" ajattelin raivona vaikka oikeastaan en tiennyt miksi raivostuin. yläaste ei ollut alkanut minun kohdallani hyvin. Toni: Lenita ei tiennyt, että muillakaan ei mennyt kovin hyvin koulussa. Sillä samana päivänä 7b luokan tunnilla istui poika. Opettaja oli pitänyt pitkän tunnin ja nyt oli tarkoitus tehdä muistiinpanojen pohjalta pieni esitelmä. Ikävä kyllä tyhjän vihon pohjalta on vaikea laatia mitään ja niinpä tunnin jälkeen jäi useampikin esitelmä palauttamatta. Opettaja tuli pulpetissa sivuttain istuvan pojan luokse ennen tunnin loppumista ja katseli, kuinka tämä pyöritteli kynää sormiensa välissä täysin ajatuksissaan. - Mikset ole kirjoittanut tähän kysymykseen vastausta ollenkaan? Käsittelimme aihetta koko tunnin, Opettaja kysyy pojalta palauttaen tämän takaisin maan pinnalle. - Sovitaan vaikka, että on moraalini vastaista kirjoittaa vastausta kyseiseen kysymykseen.Totean virnistellen ja saan aikaiseksi naurunpyrskähdyksen luokassa. - Toni Juhani Karuneva, ainoa moraali, josta täällä pitäisi keskustella, on sinun työmoraalisi... opettajan lause keskeytyy kellon kovaan ääneen, joka kertoi koulun päättyneen. Kaikki lähtevät ulos luokasta tuolit kolisten ja äänekkään puheensorinan täyttäessä hetkessä koko koulun, livahdan ulos luokasta sekasorron turvin ja jätän hölmistyneen naisopettajan, kuin nallin kalliolle keskelle autioitunutta luokkaa. Ulkona avaan kännykkäni ja huomaan äidiltä tulleen viestin, ?Olemme sukulaisilla käymässä, isälläsi on vara-avain mukana, joten mene vaikka jonkin kaverisi luokse koulun jälkeen.? tuhahdan harmistuneesti ja otan pyöräni telineestä koulun edestä. Ajattelen, etten jaksa mennä kenenkään kaverini luokse, kun muutaman tunnin päästä alkaa kuitenkin harkat. Yhtä hyvin voin mennä suoraan treenikämpälle, jonka jääkaapissa muistelen nähneeni muutaman pakastepitsan, kyllä niillä iltaan asti eläisi. Kämpälle päästyäni livahdan sisään ja potkaisen kengät jalastani, muut tuskin tulevat vielä pariin tuntiin, joten nappaan reppuni mukaani ja istun sohvalle. Kaivan mp3-soittimeni esiin ja laitan sen soimaan, niin kovalle, että en kuulisi, vaikka pommi tiputettaisiin naapuritalon päälle. Teen nopeasti vähäiset läksyni, paremman tekemisen puutteessa. Viskaan sitten reppuni tympääntyneesti nurkkaan ja heittäydyn makaamaan upottavalle vanhalle nahkasohvalle. Suljen silmäni ja keskityn täysin pauhaavaan musiikkiin. Lenita: "Voi kylmä julma mailma minkä kohtalon minulle asetitkaan kun laitoit minut tähän paska yläasteeseen?" Ajattelin vihaisesti kun jouduin kuuntelemaan biologoan opettajan saarnaa käytös tavoista, läksyjen tekemisestä ja blaa blaa blaa. Ei voi vähempääkään kiinnostaa. Katson kelloonpäin ja huomaan kellon olevan kohta puoli neljä. "Myöhästyn kitaratunnilta jos tuo papukaija ei lopeta" Yhtäkkiä puhelimeni alkoi soimaan ja tuntui, että pelastus olisi saapunut. Maikka vaan sattuu aina pilaamaan sen. -Puhelin kiinni. Heti! -Vitut sulle, kun mulla olis kiire oikeasti mutta sä oot hidastamassa! -Opettajalle ei puhuta noin. Mitäs te sitten täällä teette jos teillä on mukamas kiire? -Hyvä kysymys. Mutta kiitos vihjeestä taidanpas tästä lähteeekkin... Juoksin ulos luokasta opettajan kiroilu huutojen saattelemana. "Ja tuon pitäis kanssa olla opettaja, aika nössö sellaiseksi" -Hanipuppelis ihanuutemme meidän pelastajamme! No niin nyt pelastat meidät tolta seksipommi diktaattorilta, Toni sanoi ja meni Miron taakse piiloon. -Mitä helvettiä sä nyt....? -Mirtti se ajatteli laajentaa vähän valtaansa ja ny meidän pitäis kuskata hedelmiä hedelmä tarjottimella ja stripata sitte lannevaatteet päällä. Kun Mirtti sattui huomaamaan että nyt Tonillakin oli lannevaatteet päällä, purskahdin nauruun. "Hyvä sixpäkki, käyttäisi tota joka treeneissä" hän ajatteli mutta ei tietenkään sanonut sitä ääneen. -Kuka oli ensimmäisessa strippaus vuorossa? Toni punastui ja sanoi sitten: -Minä. -Uu, olisin halunnu nähdä sen. Pitäisköhän ilmoittautua tuohon stripparijonoon? -Miroo! -Läppää hei! Mä meen nyt tiputtamaan diktaattorin päästä kruunun, Miro sanoi hiljaa ja osoitti Mirtin kruunua joka oli hänen päässään. -Arvoisat uljaat seksiorjani! Tuokaa minulle vettä! -Terve, Miro sanoi ja tiputti kruunun Mirtin päästä. -Aijjaa sä tulit jo. Treenit käyntiin! Mirtti sanoi ja hyppäsi pystyyn. -Pitääkö meidän soittaa näillä lannevaatteilla? Toni sanoi silmät pyöreinä. -No pitää, kun kerran laitoittekin ne päälle. -No käyhän se näinki, Rajala sanoi. -Sun pömppis näkyy inhottavasti. -Puhu vaan omasta puolestasi. -Hiljaa siellä takapenkillä, nyt lähtee, Mirtti huusi ja alkoi soittamaan ja muut lähti perästä. Toni: Muutamaa tuntia myöhemmin pojat hoipertelivat ulos treenikämpältä tällä kertaa normaaleissa vaatteissa. Poikien vatsalihakset olivat hellinä kaikesta nauramisesta ja hulluttelusta. Illanaikana oli syntynyt vallankumous, jossa Mirtti oli syösty vallasta ja julisettu maanpakoon. Ikävä kyllä pojat olivat todeneet, ettei treeneistä tullut mitään, jos rumpali oli köytettynä nurkassa, joten Mirtti päästettiin vapaaksi ja lopulta pojat olivat vielä enemmän ja vähemmän kunnialla saaneet vedettyä treenit lävitse. - Meillä on porukat katsomassa isovanhempia ja mä oon kotona yksikseen koko viikonlopun. Jumaliste, onneksi nyt on perjantai, eikä tarvitse katsella maikkoja pariin päivään. Höpötin vieressäni kävelevälle Lenitalle. Hän oli juuri tulossa kitaratunniltaan. Minusta tuntui välillä siltä, että hän enemmän katseli minua sivusilmällä, kuin oikeastaan kuunteli. Olin koulussakin huomannut hännen välillä kääntyneen ja katselleen minua. En tiedä, mikä ajatuksessa, että hän katselisi minua tuntui niin ihanalta. Olimme olleet ystäviä jo pitkään, enkä osannut täysin ymmärtää, mikä nyt oli muuttunut. - Mähän voisin tulla teille yöksi, niin sun ei tarvitse olla yksin. Lenita totesi mulle. Yllätyin hänen ehdotustaan, mutta virnistin sitten leveästi, idea kuulosti kieltämättä houkuttelevalta. - Me voidaan kattoa joku elokuva. Ehdotin hymyllen ja tunsin hiipivän innostuksen. - Totta kai ja valvoa aamuun asti, jos sä haluat. Lenita jatkoi jotenkin poissaolevana. - Sä mitään pysty aamuun asti valvomaan, sähän olet ihan pihalla jo nyt. Irvailin hänelle, mutta en voinut olla tuntematta huolestuneisuutta toisen oudosta käytöksestä. Lenita mutisi jotain epäselvää vastaukseksi ja näin hänen puristaneen kätensä nurkkiin ahdistuneesti. - Onko kaikki hyvin? Kysyin hiljaa ja pysähdyin pimeälle kadulle. Muiden iloinen puheensorina katosi pian korttelin kulman taakse. Laskin käteni varovaisesti tytön olkapäälle ja pakotin hänet katsomaan itseäni silmiin. Hänen outo käytöksensä sai minut huolestumaan. Lenita: Okei, tuli vähän ylireagoitua. Vaivuin sekavaan tilaaan enkä tajunnut miten käyttäydyin. Toni vain sekoitti pääni hänen kysymyksillään, katseellaan. Poika vaati selitystä, mutta mitä voisin vastata? En voinut kertoa. En vain voinut. -Eikö me vaan voida lähtee tästä? -No ei, ennekun vastaat mulle. -NO SAATANA! -No tulihan se sieltä. Saanko mäkin tavata sen saatanan? Toni sanoi ja iski silmää. Löin käden otsalleni ja naurahdin. Kyllä se Toni osaa. -Eipäs näsäällä, jaa nyt mennään. -Ai mihin? -Ehdikkö sä jo unohtaa? No teille tietysti! -No eikun menoks! Toni huusi innostuneesti ja lähti juoksemaan ja minä hänen perässään. Mutta hitaasti se juoksu kulkee. Rakastaa ei rakastaa. Rouskuttaa, rauskuttaa. Mitä ihmettä? En pysty lainkaan keskittymään elokuvaan kaikki pyörii vain oudosti ja mahaan koskee. Tuntuu vain jotenkin oudolta olla näin lähellä sinua, Toni. -No tykkääkkö elokuvasta? -Ööh tää on aika pelottava. -Ai teletapit on pelottavia? Okei mä voin kyllä tunnustaa että mua pelotti tuo ihmeen imuri viisvuotiaana. Kivikova katseeni leveni epävarmaan hymyyn. Ei minua pelottanut elokuva, pelkäsin vain sinun läheisyyttäsi ja että tekisin jotakin väärää. -No niin laitetaan se sun peti kuntoon, Toni sanoi ja hyppäsi pystyyn. -Ai iltapalaa? Kyllä mä sitä voin ottaa, sanoin hajamielisesti. Toni tuli huiskuttamaan kättään naamani eteen varmaan tarkistakseen olenko hereillä. -Joo, mä oon hereillä. -Joo, kyllä mä sen tiesin. Sun vuode tulee sitten tuohon sohvalle, Toni sanoi ja osoitti pientä sohvaa johon suurinpiirtein Mirtti mahtuisi. Äygh! -En mä tohon mahdu! Ja mörötkin on tuolla sängyn alla piilos! -Hahha. No tuu tohon mun viereen mutta äläpäs lähentele sitten, Toni sanoi ja irvisti. "Toivon sitä itsekkin" Toni: Illasta tuli yllättävän kiva, vaikka Lenita käyttäytyikin kokoajan, kuin olisi ollut pahemmin pilvessä. Mutta ei kumpikaan meistä loppujen lopuksi jaksanut valvoa koko yötä. Käänsin Lenitalle selkäni ja aloin hitaasti riisuutua, hetken ajattelin tuntevani hänen katseensa selässäni, mutta pudistin lopulta päätäni ja ajattelin vain kuvitelleeni. Jätin vain bokserit ja t-paidan päälleni ja lähdin vessaan pesemään hampaitani. Hetken kuluttua näin peilistä Lenita ilmestyvän taakseni. Virnistin hänelle väsähtäneesti ja lähdin sitten vessasta jättäen hänet vielä sinne. Tassuttelin paljain jaloin takaisin huoneeseeni, sammutin kännykkäsi ja pujahdin sitten kylmään sänkyyni. Iho nousi kananlihalle peiton kylmyydestä ja kierähdin seinänviereen tehdäkseni Lenitalle mahdollisimman paljon tilaa. Suljin silmäni jo ja kuuntelin, kuinka tyttö tuli takaisin huoneeseen, sammutti valot ja hapuili sängyn luo. Pian tunsin hänen kohottavan peittoa ja pujottavan jalkansa vuoteeseen, makuulleen päästyään kuulin hänen kuiskaavan. - Hyvää yötä. - Hyvää yötä, nuku hyvin. Vastasin yhtä hiljaa ja huokaisin tyytyväisenä. Lenita: Myöhemmin yöllä, jolloin meidän molempien olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo nukkua. Tunsin pojan käden varovaisena, pelkkänä kuiskauksena kosketuksesta selälläni. Hänen sormensa sivelivät selkääni, piirsivät kuvioita kylkiluideni väleihin, ne tanssivat varovaisena niskallani saaden kylmät väreet juoksemaan selkärankaani pitkin. Olisin halunnut kääntyä, katsoa hänen tuttuja kasvojaan ja kysyä mitä hän oikein aikoi, mutta en uskaltanut liikkua, en halunnut rikkoa hetken lumousta. Lopulta tunsin hänen vahvojen käsivarsiensa kiertyvän ympärilleni, painauduin varovasti lähemmäs häntä, antaen hänen kuitenkin kokoajan luulla minun nukkuvan. - Lenita, miksi sä teet tän mulle? Kuulin hänen mutisevan. "Teen minkä?" Siihen ajatukseen nukahdin hetkeä myöhemmin, turvallisesti Tonin pitäessä minusta kiinni. Aamulla valon säteet ja liikenteen tuttu kohina herättivät minut. Tunsin jonkin painavan lantiotani ja kevyen ilmavirran niskassani. Minulta kesti hetken muistaa, mitä yöllä oli tapahtunut. Muistaessani hymyilin kevyesti ja suljin silmäni uudestaan, Tonikin nukkui vielä. Hetken kuluttua tunsin hänen venyttelevän hitaasti. - Huomenta, kuiskasin hiljaa ja sai hänet hätkähtämään erilleen. - Sori, ai sä olit jo hereillä, ei mun ollut tarkoitus. Hän mutisi ja nousi istumaan sängyn reunalle selkä minua kohti. - Sanoinko että se haittasi? Kysyin ja virnistin vinosti. - Et kai... - Mitä sä sitten soperrat? - En mä tiedä, mä vaan... - Niin? - Helvetti! Antaa olla. - Eikä anneta! Totesin tiukasti ja kömmin ylös sängystä. Konttasin pojan taakse ja kiedoin hitaasti käteni hänen ympärilleen ja halasin lujasti. Olimme hiljaa monta minuuttia ja vain istuimme hiljaa. Lopulta hänen hartiansa lysähtivät ja hän huokaisi syvään. Painoin nenäni hänen niskaansa ja kysyin vielä. - Haluatko vielä antaa olla? - En, en ikinä olisikaan halunnut. - No sitähän minäkin...