Tahdon ottaa kiinni ajasta jonka jätin taakseni. Tahdon palata siihen hetkeen, jota elin hetki sitten. Kaikki juoksevat karkuun, aika ei odota. Minä juoksen perässä ja huudan, turhaan. Odota, pyydän. Odota edes hetki, jotta saisin sinut kiinni ja voitaisiin unohtaa aika. Mutta aika juoksee, niin juokset sinäkin. Enää en saa kiinni mistään, pakko palata takaisin. En tiedä mikä se kummallinen pisto sisälläni oli, kun näin sinut ensikerran. En kuitenkaan ollut tuntenut sitä ennen. Kaikki aikasempi, mitä sanoin rakkaudeksi, oli pientä tämän rinnalla. Niimpä tuijotin sinua, saamatta katsettani irti sinusta. Olit niin kaunis, puhdas ja vahva. Kaikki sinussa oli päinvastaista kuin minussa. Miten rakkaus pamahtikaan kuin salama kirkkaalta taivaalta? Viikkoja tuijotin kaunista selkääsi. Tahdoin koskettaa, oi koskettaa niin varovasti pehmeää ihoasi. Naurusi kuulosti kauniilta korvissani. Hymyillen katsoin, kuinka kerroit ystävillesi tarinoita, jotka eivät olleet ehkä totta. Sinullakin oli mielikuvitusta. Yhtenä päivänä taas katsoin, kuinka kävelit ohitseni ja jopa vilkaisit. En voinut olla hymyilemättä. Viimetipassa nostin käden tervehdykseksi, mutta laskin sen kun huomasin tytön kävelevän luoksesi. Kävelin hyllyjen taa piiloon ja odotin. Tyttö kiepsahti kaulaasi ja painoi huulet huulillesi. Auts. Sydämessä kirpaisi. Siitä lähtien on kaikki ollut toisin. Juoksin kotiin itkien. Vesi valui kuin puro silmistäni vaikka yritin sitä turhaan pyyhkiä pois. Ei auttanut. Mikään ei auttanut. En tahtonut minulle tarjottua ruokaa, en syönyt. Huono olo paheni pahenemistaan. Halusin maksimoida kurjuuteni, nyt kun kärsin, kärsin kunnolla, ajattelin. Olin tyhmä. Miten tyhmä saatoinkaan olla...? Hain yöllä keittiöstä salaa veitsen. Ei se terävä ollut, mutta riittävä. Sivelin veitsen terää varovasti sormellani. Saisin painaa lujaa. Painoin veitsen iholleni, iho painui sisään. Auts! Kuinka helppoa kaikki olikaan? Ei, ei ollut. Koulussa kaikki huomasivat viiltoni. En minä niitä esitellyt, olin kuin normaalistikin. Viiltoja kertyi aina vain enemmän, kukapa ei olisi voinut olla niitä huomaamatta? Niimpä. Sinua en osannut enää katsoa hymyillen, tunsin vain kateutta ja tuskaa sydämeni päällä. Kuinka ihminen voikaan rakastua, jos se vain sattuu ja tuottaa pahaa oloa? Helvettiin kaikki rakkaus! Yhtenä päivänä tahdoin todella pois. Olin ajatellut sitä jo aikaisemminkin. Kuolemaa. Miltä tuntui kuolla? Näkikö silloin muiden surevan? Surivatko muut...? Kävelin varmoin askelin tyttöjen vessaan. Minulla oli puukko. Ja kangasta, sillä tukehduttaisin huutoni. Olin varma että onnistuisin. Väliäkö jos joku jälkeenpäin huomasi? Ainakin vanhemmat saisivat tietää. Anteeksi, kuiskasin ääneen nähdessäni tyttöjen- ja poikien vessojen ovet. Samassa huomasin jotakin outoa. Poikien vessa tulvi. Sieltä tuli vettä oven ali. Kun avasin oven, huomasin että vettä oli solkenaan joka paikassa, ja keskellä lattiaa istui poika. Poika oli läpi märkä ja itki karvaita kyyneliä, yksi peili oli rikki ja hänen kädessä oli sirpale. Poika painoi kättään toisella kädellä. Hän kääntyi katsomaan minua. -Sinä, hän sanoi kylmästi ja veti toisen viillon. Hänen silmänsä olivat utuisen siniset, melkein harmaat. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, joita kehysti tummat pitkät hiukset. Kävelin kengät vedessä lotisten pojan luo. Mitä sanoisin? Itse olin tekemässä samaa. -Älä, kuiskasin kun poika otti sirpaleen esiin. -Miksen!? Hän melkein huusi. Se oli hän. Poika, joka oli niin vahva, jota pidin niin vahvana. Kaunis, kaunis poika. Sinisine silmineen. Helisevine nauruineen. Se oli hän. Polvistuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen veriselle kädelleen. -Anna olla, kuiskasin. Poika nyyhkäisi. Hän karjaisi ja heitti sirpaleen veteen. Veri sen reunoilta levisi utuisina virtoina veteen. Hetkessä ovelle juoksi rehtori, joka oli kuullut poikien vessan tulvimisesta. Kerroimme, että poika oli pessyt käsiään ja hana oli hajonnut. JATKUU