Katson sinua taas niin kuin ennenkin. Nyt tahdon sanoa sen. Olen valmis. Olen odottanut tätä niin kauan, rakkauden tunnustamista. Istun hiljaa asvaltilla ja tuijotan kenkiäni. Kengät ovat olleet minulla jo kauan. Ne ovat minusta omalaatuiset. Ne ovat tennarit, mutta ajan kuluessa väri on muuttunut ja kengännauhat on vaihdettu moneen kertaan. Tällä kertaa minulla on niissä kahdet erilaiset kengännauhat. Menet ruokalaan. Nousen hetken kuluttua perääsi, laahustan laukku toisella olalla roikkuen. Vien takin naulaan, seuraan katseellani jälkeesi. Katson kuinka seisot kuulokkeet päässäsi ruokajonossa. Rakastan sinua. Niin vaikeita sanoja. Kävelen perääsi ja yritän saada kasvoilleni hymyn kun käännyt katsomaan minua. Sen sijaan virnistän typerästi ja lasken katseeni alas. Kuinka voinkaan aina tyriä? Typerä minä! Haen salaattia, vaikka tiedän etten syö sitä. Istut yksin pöydän ääreen, kävelen varovasti luoksesi. Katsot kun laitan tarjottimen eteesi. -Moi, sanon ensimmäistä kertaa eläessäni sinulle. -Moi, sanot ja katsot kuinka istun tuolille. Aloitan syömiseni ujona. Vilkuilen sinua, sinä katsot minua. -Mitä te teette? kysyn ujosti. Katsot minua hetken kysyvästi. -Hä? Naurahdan. Sydämesäni lämpenee. Rauhoitu, ei tämä niin kamalaa ole. -Siis mitä te siellä teidän puutöissä teette? kysyn uudestaan ja saan hymyn kasvoilleni. Luonnollisen hymyn. Sinäkin hymyilet ja viet haarukan suuhusi. -Me tehdään jotain tuoleja, vastaat lyhyesti. Nyökkäilen yrittäen keksiä jotakin sanottavaa. Rakastan sinua. Miten sanon sen? En osaa, en pysty. Olet syönyt. Yritän kiirehtiä, mutten ehdi. Minun on saatava sanoa. -Mä taidan tästä mennä, tunti alkaa vartin päästä, sanot ja hymyilet. Ei! Älä mene! -Öö mä tuun kanssa, sanon ja nousen penkistä. Hymyilet. Hymyilen sinulle, yritän saada farkkujen lenksuja irti tuolista. Kävelen äkkiä perääsi, kun viet lautasia pois. Vilkaisen alemmas. Hyvä perse. Nolostun ajatuksiani ja naurahdan melkein ääneen. Kuulet sen ja katsot minua. Katseessasi on jotakin erityistä... Mitä se on? Tunnetko sinäkin sen? Yhteenkuuluvuuden? Melkein juoksen perääsi kun kävelet ulos. Ulkona huudan nimeäsi. -Mikko! Käännyt katsomaan. Yritän keksiä jotakin.. Nyt on sen aika. Mahassa on perhosia. Vatsasta vääntää. -Minä... Olisi asiaa, sanon äkkiä. Katseesi on todellakin kysyvä. Tartun vahingossa käteesi ja vedän sinut sivummalle. Mitä vastaisit? Sitä en tiedä. Pidän yhä kädestäsi kun yritän selittää sinulle... -Minä... Tää voi kuulostaa oudolta... Mulla ei oo mitään kehitettyjä vuorosanoja... Naurahdat. -Anna tulla vaan, omin sanoin, sanot naama virneessä. Minäkin hymyilen. -Välitän susta. Se tulee kuin käärme ulos suustani, yhtä äkkiä, nopeasti ja pamahtaa tajuntaasi. Nyt tein sen. Ensimmäistä kertaa, tein sen kasvotusten. Olen onnellinen. Katsot minua kummasti. Näytät siltä kuin olisit tiennyt sen jo. Niinhän sinä olit tiennytkin. Et vain uskonut sen tulevan näin äkkiä, näin yhtäkkiä. -Okei... sanot lopulta. Puren huulta ja naputan jalankärjellä maata. Tämä jos mikä on jännittenyisyyttä. Et vastaa mitään, katsot muualle ja välillä haet katsekontaktia. Olet sanaton. Se ei sovi sinulle. - Älä ota mitään paineita, mä tahdoin vaan kertoa, vastaan nopeasti. Mietit hetken. Itseasiassa aika pitkäänkin. Mitä vastaat? Ei, älä vastaa mitään. Väännän tekohymyn kasvoilleni ja yritän pidätellä kyyneliä. Älä vastaa. Katsot minua ja jäät paikoillesi. Ajattelen, ettei mitään koskaan ollutkaan. Seuraava koulupäivä sujuu kaikkia entisiä huonommin. Ruokailussa istun yksin nurkkapöydässä ja näen sinut. Katsot minua, selvästi miettien. Ei kai haittaa, kun kerroin? Nyt sinulla on minun tuskani niskassasi, ajattelen. Nyt sinulla on minun tuskani. -Hei! huudat ja kävelet luokseni. En tahtoisi vastata, mutta pysähdyn ja hymyilen varovasti. -Siitä eilisestä... aloitat. Käännän katseeni ja puren huulta. -Älä sano mitään, kuiskaan. Silti tunnen mielikuvitus kosketuksen selässäni, mielikuvitushuulet huulillani. Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoani. Rakastaisipa joku minua, edes vielä kerran. Katseesi satuttaa. Silti sydämeni hakkaa lujemmin kuin ennen. Rakastan sinua, välitän, välitän, VÄLITÄN! -Mutta se kaikki on totta, sanon hiljaa. Et kuullut. -Mitä sanoit? -Että se kaikki, kaksi sanaa, on totta, mitä sanoin, sanon uudestaan, hieman kovempaa. Samassa kaiken sen epätoivon keskellä, keskellä koulunpihaa, nappaat minut lähellesi, kiedot kätesi minne kiedotkin, millään ei ole väliä. Painat huulet huulilleni, nopeasti mutta maistan sinut. Maistut hyvältä. Et sano mitään kun irrotat otteesi minusta. Katson sinua hämmentyneenä. -Okei... saan änkytettyä ja kadun sitä. Lähdet luotani, heilautat kättäsi hymyillen hyvästiksi. Rakastan sinua. Kävelen kohti luokkaa. Meillä on yhteinen tunti. Sinun ryhmäsi on siellä myös. En voi olla nauttimatta siitä. Näen sinut, vihdoin neljä tuntia sinun kanssasi. Vaikkakin vain katsellen, silti tunnen läheisyytesi. Luokassa ei kuitenkaan istu muuta kuin pari poikaa ja tyttö. En näe sinua. Istun paikalleni epäröiden. Tuletko ollenkaan? Ehkä olet myöhässä. Oppilaita kävelee luokkaan. Katson heitä. En näe sinua. Missä olet? Missä olet, tulethan pian ? Opettaja kävelee luokkaan. Hän katsoo minua surullisesti. Mitä on tapahtunut? -Minulla on teille puu ykkösille asiaa, voisivatko loput odottaa ulkopuolella. Kävelen ulos luokasta ja mietin, mitä se asia on. Katson lasi seinien läpi luokkaan,näen kuinka osa painaa päänsä pulpettiin, selkä tärisee. Osa on ihmetyksestä suu auki. Mitä on tapahtunut?! Opettaja päästää meidät luokkaan. Istun pulpetilleni, vieressä istuvan kaverini poskelle vierähtää kyynel. -Tosiaan, terveydenhoitaja on varannut aikaa täysin teitä varten, opettaja sanoo. -Mitä varten? kysyn nopeasti. Opettaja katsoo minua. -Enempää kaunistelematta, Mikko on kuollut. -Anteeksi?! kysyn uudestaan. En kuullut oikein. -Kuulit kyllä. -ENKÄ KUULLUT!? melkein huudan.Opettaja pelästyy. -Mikko on kuollut. -Eikä ole! huudan kyyneleitteni läpi. -Ei Mikko ole kuollut! Muut katsovat minua ihmeissään. Tyttö joka ei puhu, huutaa opettajalle pojasta, jota ei tuntenut. Rakastiko tyttö tuota poikaa? RAKASTIN. RAKASTAN. -Kyllä hän on ja istu nyt alas! Opettaja huutaa. Minä en hyväksy tuollaista äänen sävyä. Yritän keksiä jotakin vastaan, mutten saa sanaa suustani.Alahuuli väpättää, kyyneleet tulevat ulos silmistä. Rojahdan tuolille ja painan pään käsiini. -Mikko ei ole kuollut,kuiskaan. Opettaja katsoo minua surua ja vihaa silmissään. -Jatketaan tuntia, hän sanoo äkkiä. -Saadaan muuta ajateltavaa. Se on viimeinen pisara. -MIKKO ON KUOLLUT JA SINÄ AJATTELET TUNTIA?! JUMALAUTA OPETTAJA, MIKKO ON KUOLLUT! HELVETTIIN KOKO KOULU JOS MIKKO EI TULE TAKAISIN! Opettaja sanoo että minun olisi parasta mennä terveydenhoitajalle. -JA PASKAT! Ei terveydenhoitaja tuo Mikkoa takaisin... Nousen pulpetista ja lähden huutaen ulos luokasta. -Mä rakastin sua, sanon kovaan ääneen paiskatessani luokan oven kiinni. Kuulen kohahduksen luokassa. He eivät tienneet. Istun kylmällä asvaltilla, katsoen tyhjyyteen. En näe sinua. Millään ei ole väliä. Kaikki tuntuu niin vaikealta. Kyynel toisensa jälkeen valuu poskelleni, en pyyhi niitä pois. Mikko, tule takaisin! Tahdon sinut, vain sinut. Tule jo! Nousen ylös ja katson tikapuita jotka johtavat katolle. Siinä se on. Kiipeän tikapuita ylös katolle. -Hei alas sieltä! kuuluu opettajien huuto. Pian piha on täynnä oppilaita ja opettajia. Minä en välitä. Pian pääsen katolle. Otan köyden ja solmin sen savupiippuun. Kyllä, tässä talossa on savupiippu. Oppilaat ovat tulleet osastojensa rakennuksista katsomaan, kuinka hullu hiljainen tyttö lopulta sekoaa. Ei, en ole hullu, enkä sekoa. Itkien yritän etsiä sinua, epätoivoisesti, ihmismassan seasta. Teen hirttosilmukan ja laitan sen kaulaani. -Puhutaan, huutaa opettaja alhaalta. -Ei ole puhuttavaa, huudan itku kurkussa. -Tule alas sieltä, hän jatkaa. -Ja miksi helvetissä tulisin?! Yleisö kuohahtaa. "Hän huusi opettajalle". Katson kylmästi jokaista ihmistä. Te teitte elämästäni helvetin. -Tiedättekö, miltä tuntuu rakastaa ja kertoa se toiselle, kasvotusten? Yleisössä nyökkäillään. -No minäpä kerron, kerroin hänelle että välitän. Oikeasti minä rakastan. RAKASTAN IHAN HELVETISTI! Minulle oli ihan sama mitä hän vastaa, rakastan silti! Eilen se tapahtui, pamahti tajuntaan. Ja mitä sainkaan kuulla? ETTEI HÄNTÄ OLE! MIKKO ON KUOLLUT! huudan ja purskahdan itkuun. -Häntä ei ole, sanon uudestaan. Jotkut alkavat viheltelemään, typeriä kun ovat. "Hei jee toi tykkää Mikosta". Haistakaa paska. -Menen Mikon luo, sanon hiljaa. Vilkaisen vielä yleisöä. Näen sinut siellä. Mikon, sinä näet hyppyni. Mikko, sinä olet täällä. -Mikko! huudahdan ja kompastun köyteen. Tunnen putoavani, kuulen syvän, matalan huudon; -EIIIIIIIIII! Eikä mitään enää olekaan.