Makasin sängyllä ja tuijotin kattoon. Kello oli kaksi yöllä. En saanut unta, en ollut pitkään aikaan saanut. Siihen oli monta syytä, mutta sinä olit yksi niistä. Huoneeni hämäryys oli ihana. Ainoa valon lähde oli ikkunasta tuleva katulampun valo. Nousin istumaan sängylle. Nojasin seinään ja tuijotin ikkunasta ulos. En saisi kuitenkaan nukuttua, tiesin sen kokemuksesta. Tai saisin, mutta nukkuisin katkonaisesti tai nukahtaisin vasta hieman ennen kuin herätyskello herättäisi ja pitäisi lähteä kouluun. Eikä, en mä jaksaisi nousta sängystä aamulla. Mutta pakko oli. Piti esittää, että kaikki on hyvin. Julkisivu pitää pitää pystyssä, se ei saisi romahtaa. Kiedoin käteni jalkojeni ympärille. Nojasin leukaani polviin ja tuojotin tummanpuhuvia julisteita katossani. Teki mieli repiä ne irti, sillä olit niissä, mutta en jaksanut liikahtaa. Hengityskin tuntui liian raskaalta. Tuntui että voimat eivät riittäisi. Suljin silmäni. Haaveilin tulevasta, kuinka olisin iloinen ja pirteä. Oikeasti, en vain tekopirteä. Haaveessa me olisimme yhdessä ja rakastaisimme toisiamme... Hiekkatie oli täynnä keltaisia lehtiä. Kävelimme käsi kädessä ja yritit kutittaa minua. Lähdin juoksemaan, sinä kannoillani. Juuri kun olit saamassa minut kiinni... Heräsin. Havaitsin kauniin syysmaiseman olevan poissa. Olin omassa pimeässä huoneessani. Yksin, ilman sinua. Vilkaisin vieressäni olevaa kuvaa jossa hymyilit. Hymysi oli lempeä. Sydämestäni vihlaisi. Olit minulle vain haave, saavuittamaton toive. Olit kuitenkin minulle rakas ja tärkeä, vaikka tiesin sen olevan typerää. Tiesin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia, mutta toivoahan sai? Sai elättää unelmia, vaikka tietäisikin, että unelmat eivät toteudu. Nappasin tyynyn lattialta ja puristin sen syliini. Otin kuvasi käteeni ja katsoin sitä. Hetken sitä tuijotettuani painoin sen rintaani vasten. Olisitpa oikeasti täällä. Kyyneleet nousivat silmiini. Yritin pitää ne kaukana, poissa. Mutta en onnistut. Kyyneleet kastoivat poskeni. Pyyhkäisin ne pois, en haluaisi itkeä. Menin makaamaan sängylle, kuva ja tyyny edelleen sylissäni. Asetin kuvasi yöpöydälleni ja katselin sitä. Katselin unelmaani, sinua. Sellaisena tulisit aina pysymään, unelmana ja toiveena. Kyyneleet valuivat ja kastelivat tyynyä. Haluaisin vain olla sinun luonasi. Siellä jossain, missä lienetkään. Vilkaisin kelloa. Se oli jo neljä. Kolmen tunnin kuluttua herätyskello soisi ja minun pitäisi nousta ylös. Ja lähteä kouluun. Käänsin kylkeä. Tuijotin hopeaa kukkatapettia. Niitä samoja kukkia olin tuijottanut jo liikaa. Käännyin selälleni. Julisteet katossa osoittivat minua. Tuntui ihan niin kuin hekin pilkkaisivat minua. Että sinäkin pilkaisit minua. Suljin silmäni siinä toivossa, että unohtaisin kaiken. Ei auttanut. Yritin nukahtaa. Haaveilin millaista meillä olisi jos olisimme yhdessä... Istuimme keinussa käsi kädessä. Nojasin sinuun ja olin sulkenut silmäni. Sinä keinutit keinua hiljalleen. Olin juuri nukahtamassa, kun sinä pysäytit keinun. "Nukutkö sä?" sinä kysyit hiljaa. "En" vastasin. "Mä haluan kertoa sulle jotain" sinä sanoit. Herätyskellon korvia raastava ääni herätti minut. Ei, se olikin taas kerran vain unta. Et oikeasti ollutkaan siinä vieressä. Et oikeasti pitänyt minua hyvänä, etkä rakastanut minua. Olit vain unelma minulle, vain unelma.